Matka Orkneylle 1/2

Lähtö

Antilooppeja ylhäältä kurkistettuna vaijeriajelun kyydistä

Heinäkuu oli kulunut pakkaamisessa ja järjestelyissä. En ollut tajunnut, miten hirveästi hoidettavia asioita ja järjesteltävää on, kun muuttaa vuodeksi pois. Saatiin ihanat vuokralaiset meidän taloon, mikä helpotti huolta paljon, mutta mitään asuinpaikkaa ei ollut tiedossa vielä Orkneylla siinä vaiheessa, kun auto starttasi kohti Ruotsia. Olin jättänyt useampia hakemuksia Housing Associationille ja hakenut asuntoja yksityiseltäkin puolelta, mutta vaikutti siltä, että saarelta oli lähes mahdotonta löytää vuokra-asuntoa. Airbnb-vaihtoehtoja oli paljon, mutta ne olivat meille koko vuodeksi liian kalliita tai niitä ei edes voinut vuokrata pitkäaikaisesti.

Toinen juttu oli byrokratia. Järjestelmä vaikutti siltä, että sen tarkoitus on masentaa viisumia hakevat ihmiset niin, että he jättävät lopulta koko hakemuksen tekemättä. Kuusi kuukautta olisi vielä ollut kohtuullisen helppo hoitaa, mutta vuoden viisumi aiheutti enemmän päänvaivaa. Kamppailtuamme kolme päivää verkkohakemusten kanssa saimme ne kuitenkin lähtemään. Järjestelmä oli mielenkiintoinen kafkalainen luuppi, jossa väärä vastaus siirsi aina takaisin aloitussivulle ja mahdollisia viisumivaihtoehtoja oli seitsemän, vailla varsinaista selitystä siitä, mikä niistä voisi minun tapauksessani olla oikea.

Kumma kyllä hakemukset menivät lopulta läpi, ja kävimme otattamassa kuvamme sekä antamassa sormenjäljet ja käsialanäytteet todella epäilyttävässä ja pölyisessä toisen kerroksen toimistossa Malmilla, baari Crazy Horsea vastapäätä. Ihmisten henkilökohtaisten tietojen kerääminen järjestelmässä oli ulkoistettu kaupalliselle toimijalle. Kohtuullisen katastrofaalinen järjestely näin yksityisyydensuojan näkökulmasta, luulen, mutta minkäs teet.

Oltiin viikkojen ajan pakattu, järjestetty ja siivottu, ja lapsi oli kuin tetrispalikka, jonka oli asetuttava auton takapenkille juuri oikeassa kulmassa, jotta mahtui matkalaukkujen ja vakuumipusseihin pakattujen vaatteiden keskelle. Nerokas keksintö muuten, ne vakuumipussit.

Ja sitten yhtäkkiä lähdettiin. Hypättiin Turussa laivaan, ja Matka isolla M-kirjaimella oli alkanut.

Ruotsista Legolandiin

Ruotsin läpi ajaminen oli ensimmäinen merkki siitä, että oltiin todella matkalla. Oltiin lupailtu lapselle käyntiä Kolmårdenissa, ja jos totta puhutaan, olin itse siitä ehkä jopa innostuneempi kuin hän. Oltiin käyty aikanaan vanhemman pojan kanssa siellä, ja muistin vieläkin vaijerisafarin, jossa päästiin katsomaan eläimiä ylhäältä päin, häiritsemättä niitä lainkaan.

Lapsi rakastaa kapybaroja, joten otimme erillisen rapsuttelukäynnin niiden luo. Alle 15-vuotiaat tarvitsevat aikuisen seurakseen.

Olin nytkin varannut ajelun, ja oli hämmästyttävää kurkkia kirahveja, antilooppeja ja leijonia niiden yläpuolelta, kun ne touhusivat rauhallisesti omissa puuhissaan. Alueet olivat suuria ja metsäisiä, suunnattomia Korkeasaareen verrattuna.

Suhteeni eläintarhoihin on lapsesta saakka ollut kaksijakoinen. Toisaalta minusta on ihmeellistä tarkkailla eläimiä niin läheltä, toisaalta niiden vankeus ahdistaa. Kaikki Kolmårdenin eläimet ovat vankeudessa kasvaneita, ja paikka tiedotteensa mukaan tekee aktiivista luonnonsuojelutyötä ja rahoittaa uhanalaisten lajien suojelua.

Jatkoimme Ruotsin lävitse ja yövyimme kerran ennen ajoa Juutinrauman sillan yli Tanskaan. Vauhti tuntui sikäli sopivalta, että saimme hotellissa hyvän aamiaisen eikä lounaalle tarvinnut pysähtyä enää erikseen.

Köpiksessä parkkeerasimme keskustaan ja suuntasimme Tivoliin, jossa itsekään en ollut koskaan käynyt. Laitteisiin oli pitkähköt jonot ja rannekkeet lyhyttä pysähdystä varten kalliita, joten päädyimme vain syömään erinomaisessa ravintolassa ja pelaamaan tivolipelejä. Sain näyttää taitoni jousiammunnassa ja taoimme myyriä kumisilla vasaroilla niin paljon, että riittävä määrä muovisia kolikoita saatiin kasaan isohkoon pehmoleluun.

Tivoli on kyllä upean apokroninen paikka. Se tuntuu seilaavan jossain 1950-luvun elokuvallisessa aikakuplassa kiinalaisine teattereineen ja laadukkaine terassiravintoloineen. Lintsi elää paljon enemmän ajassa ja muuttuu aktiivisesti. Siinä on puolensa ja puolensa. Uudistuminen takaa uudet kävijät, mutta olin silti kesällä iloinen, kun Vuoristorataan oli tullut nostalginen historiaosuus ja mahdollisuus mennä terassille radan keskelle. On hauskaa, että huvipuistoihin liittyvän nostalgian ja historian merkitys ymmärretään meilläkin.

Legolandissa vietimme sitten koko seuraavan päivän. Oltiin matkalla kohti Orkneyn neoliittisia hautoja, tuulen pieksemiä rantoja ja arkeologisia maisemia – ja pysähdyttiin pienoismaailmaan, joka oli rakennettu kokonaan muovisista palikoista. Egyptiläisen temppelin patsaat tekivät minuun vaikutuksen. On jännittävää, miten jokainen aika käsittelee historiaa omalla tavallaan. Sen jälkeen pakattiin auto taas ja jatkettiin länteen.

Amsterdam

Saksa tuntui olevan jo selvästi kauempana kotoa. Kilometrejä kertyi, ja vähitellen matkasta tuli ihan oma todellisuutensa. Hotellihuoneet, huoltoasemat, tienvarsien (kitkerät) kahvit ja auton takakontin jatkuva uudelleenjärjestäminen alkoivat muodostaa omaa rytmiään. Meillä oli yllättäen ihana iso hotellihuone Oldenburgissa ja kylpyamme vesiputoushanoineen.

Amsterdamiin olin varannut meille pienen ekologisen hotellin Rijksmuseumin lähistöltä. En ollut koskaan jostain syystä tullut käyneeksi Amsterdamissa, vaikka kaikki siellä vierailleet ovat varauksetta kehuneet sitä. Kävelimme kaduilla, seilasimme kanaaleilla ja kävimme vaikuttavassa tiedemuseo Nemossa.

Olin unelmoinut jo kauan reissusta katsomaan Rijksmuseumin kokoelmia. Vietimmekin siellä hyvän tovin. Valikoin itselleni lähinnä Rembrandtin ja Vermeerin aikalaisineen ja keskityin niihin. Halusin nähdä, miltä valo noissa maalauksissa näyttää luonnossa.

Amsterdamin sillalla. Ihmeelliset viimeiset kesäpäivät ennen siirtymistä viileämpään ilmanalaan.

Se olikin hämmästyttävä, molemmilla taiteilijoilla tosin eri tavalla. Rembrandtin tiukka, lähes pistemäinen valo-olosuhde jättää valtaosan kuvasta varjoon. Uskomaton siveltimenkäyttö ja tarkkuus, väri on parhaimmillaan paksustikin kerrostettua, mutta välttää silti tunkkaisen tunnun joka usein häiritsee minua maalauksissa suunnattomasti. Vermeerillä ja hänen seuraajillaan taas vallitsee selvästi tasaisempi, kylmä luonnonvalo, joka piirtää sisätilat esiin melkein valokuvallisella tarkkuudella.

Professori Philip Steadman tutki teoksessaan mahdollisuutta, että Vermeer käytti maalatessaan apunaan camera obscuraa (ks. Vermeer's Camera: Uncovering the Truth Behind the Masterpieces, Oxford University Press 2002). Kun tutkin läheltä valoa ja perspektiiviä, en pitänyt tätä lainkaan mahdottomana.

Maalaukset oli kaiken kaikkiaan upeaa nähdä livenä, sillä digikuva ei toista riittävällä tavalla sitä hohdetta ja syvyysvaikutelmaa, joka maalauksissa ja analogisissa valokuvissakin vallitsee. Olen kamppaillut ongelman kanssa sekä omia että muiden teoksia kuvatessani. On mielenkiintoista, miten herkkä ihmisen silmä on huomaamaan millin sadasosan kokoisia eroja pinnassa. En huomaa niitä tietenkään tiedostaen, mutta mikäli niitä ei ole, lopputulos näyttää kummallisella tavalla lättänältä alkuperäiseen teokseen verrattuna.

Yövartio-maalauksen (1642) restaurointi on edelleen käynnissä. Maalauksen virheellinen nimitys perustuu tummentuneenseen vernissaan, jolla se oli pitkään peitetty.

Valoja ja varjoja pohtiessani huomasin, että aloin orientoitua pikkuhiljaa kohti tulevaa vuotta. Oli hetki aikaa hengittää matkan keskellä.