Asettuminen

Brownin hostelli, johon muutimme Stromnessiin tultuamme, oli kotoisa talo Stromnessin pääkadulla. Joulupukin näköinen vanha herra teki taloon kattoremonttia, jonka työn vauhdista päätellen arvioisin valmistuvan ensi vuosisadan puolella. Mutta mikäli herra itse on jonkin sortin taikaolento, niin se ei liene ongelma. Lapsi aloitti koulun ja Stromnessin ala-asteella vastaanotto oli uskomattoman lämmin. Opettaja opettelee tekoälyn avulla suomea ja antaa tehtäviä sekä suomeksi että englanniksi. Lapsi sai käyttöön oman padin ja hänelle nimettiin erityinen "class buddy", joka auttaa tunneilla tehtävissä ja kääntämisessä. Opettaja myös hommasi käännösohjelman kännykkäänsä ja lapselle annettuihin kuulokkeisiin hänen puheensa tarvittaessa kääntyy sillä suomeksi. Ei voi kuin ihmetellä sitä, miten äärettömän ystävällisiä ja lämpimiä ihmiset täällä ovat. Ainutlaatuista että lapsi voi mennä joka aamu innoissaan ja iloisena kouluun, vaikka ei osaa kieltä vielä lainkaan.

Itse aloittelen hommia pikkuhiljaa, kun nyt kotoutuminen on alkanut. Pääsin käymään ensimmäisellä arkeologisella kohteella kuvaamassa. Isbister chambered cairn, eli populaarimmin Tomb of Eagles on South Ronaldsayn rannikolla sijaitseva noin 5000 vuotta vanha neoliittinen hautakammio. Paikka tunnetaan erityisesti sieltä löydetyistä merikotkien luista ja kynsistä sekä valtavasta määrästä ihmisluuta. Kaivauksissa on tunnistettu vähintään 338 ihmisen jäännökset. Hautaan oli siis tuotu kuolleita ihmisiä sukupolvien ajan, ja heidän seurakseen myös merikotkia.

Auto jätetään kävijäkeskukselle, jossa on kiinnostava pieni näyttely haudasta, sekä lähistöltä löytyvästä pronssikautisesta asumuksesta. Sieltä on noin puolentoista kilometrin kävely haudalle, jonne pääsee ihan rannan jyrkänteiden yllä kulkevaa polkua, tai vähän sisempää reittiä pitkin laidunten viereltä. Haudan sisäänkäynti aukeaa kohti merta. Sinne pääsee sisään hauskalla levyllä, jonka alle on asetettu pyörät – samanlaisella, joita autonkorjaajat aina käyttävät ainakin elokuvissa – ja itsensä joutuu vetämään käytävän katossa olevalla narulla. 

Hauta itsessään ei ole pimeä, sillä sen katto on tuettu ja uudelleen rakennettu betonista, ja siihen on asennettu kattoikkunat. Sisäpuoli on kuitenkin muutoin alkuperäinen, ja leveät kivilevyt tukevat ikivanhoja kivistä ladottuja seiniä. Vihreä sammal peittää joitain kivistä, ja pimeästä hautakammion kolosta hohtelee muutama pääkallo merkitsemässä paikkoja, joista luita löydettiin. Erikoinen ominaisuus haudassa on kuulemma se, että noin Beltanen aikaan huhtikuun lopulla aurinko paistaa suoraan sinne sisään kapeaa sisääntulokäytävää pitkin. Samantyyppinen ominaisuus siis, joka on kuuluisassa Maeshowessa; siellä auringon osuminen sisään hautaan vain ajoittuu talvipäivänseisaukseen.

Kotkien hauta ja maisema sen ympärillä kuuluvat erottamattomasti yhteen. Haudan sijainti korkealla jyrkänteellä aivan meren äärellä siten, että sen sisäänmenoaukko antaa merelle, on selvästi harkittu. Oli erikoista seistä haudan edustalla ja pohtia sitä, että maiseman luut ympärillä ovat edelleen samat kuin silloin, kun ihmiset veivät tähän hautaan kuolleitaan ja merikotkia. Tietenkään maisema ei ole oikeasti sama, ihmiset ovat muuttaneet ympäristöä monin tavoin, mutta maisema on niin suuri ja kalliot niin korkeita, että vaikuttaa siltä että ihmisen toimet ovat vain pintaraapaisu sen kaiken päällä. Kuvaaminen tuntui haudassa ja sen ympäristössä vielä jotenkin hapuilevalta. Katselin valoa, kiven pintaa, heinää ja merta ja yritin olla päättämättä etukäteen, millainen kuvan pitäisi olla. On haastavaa yrittää katsoa maisemaa harkitsematta, sillä silmä etsiytyy vaistomaisesti hakemaan parasta mahdollista sommitelmaa. Yritän kuitenkin lähestyä sitä hiukan toisin ja antaa sille tilaa löytää oma muotonsa ja vaikuttaa minuun omaehtoisesti.